Eilen lähdin pitkän työpäivän päätteeksi salille. Salikassia pakatessa oli sellainen tunne, että tuleekohan tästä tänään yhtään mitään... väsytti ja olin vihainen venyneestä työpäivästä. Oikeastaan kaikki ärsytti. Mutta onneksi lähdin; salilta palasi hymyilevä, hyväntuulinen nainen :).
Salitreeni toimii minulla aivan mahtavana pään tyhjentäjänä. Tuntuu ihan kummalliselta, miten tyhjä minun pää on treenin aikana... siellä ei montaa ajatusta salilla olon aikana liikahda ;). Ja pahimmat ärtymykset haihtuvat punttien kanssa ähertäessä. Eli kertakaikkiaan sopivaa liikuntaa ärtyneelle, stressaantuneelle mielelle.
Treenin jälkeen istahdin vielä puoleksi tunniksi infrapunasaunaan. Oi autuutta! Voiko olla sen ihanampaa tunnetta kuin se, että istut hiljaisuudessa aivan yksinäsi lämmön hiipiessä väsyneisiin lihaksiin, hiki valuu noronaan ja hyvin tehty treeni saa olon niiiiin tyytyväiseksi.
Tänä aamuna kokeilin jalkaani farkkuja, jotka eivät ole mahtuneet päälle ainakaan vuoteen. Ja nyt ne mahtuivat! Olivat jopa vähän väljät. Tästä innostuneena kävin läpi vaatekomeroni farkkuvaraston ja lajittelin farkut pinoon: pienimmät alimmaksi ja suurimmat päälle. Tätä pinoa sitten pienennän sitä mukaa, kun kilot karisevat. Tavoitteena olisi, että jouluun mennessä mahdun niihin pienimpiiin farkkuihin. Ne ovat olleet minulla jalassa noin kymmenen kiloa kevyempänä, kuin nyt olen.
Vaatekaupassakin tänään töiden jälkeen piipahdin, nuoriso tarvitsi vaatetta kylmenevään syksyyn. Henkkamaukalla yllätyin positiivisesti; mahduin normaalikokoisten vaatteiden osastolta napattuun puseroon! Koko oli kyllä 46, mutta silti. Viimeksi ko liikkeessä käydessä oli pakko mennä sinne plus-osastolle. Ai että minua hävetti suunnata sinne. Ja sitten ne mallit plus-osastolla; leveää ja vielä leveämpää säkkimallia. En koskaan löytänyt sieltä yhtään mieluista vaatetta. Nyt tuntuu niin hyvälle, kun voin kohta taas ostaa sporttisempia vaatteita, eikä tarvitse änkäytyä täti-mallistoon. Vaikka täti-ikäinen olenkin, en halua kuitenkaan pukeutua niin ;)
Huomenna on taas lepopäivän jälkeen vuorossa juoksulenkki. Katselin jo kevään juoksutapahtumia ja asetin itselleni ensimmäisen tavoitteen; Helsinki city run, puolikas maraton! Ilmoittautua ei vielä voinut, mutta sinne minä menen.Naisten kympit kiinnostavat myös, niitä tuli aikanaan juostua Oulussa. Mielestäni ko tapahtumaa järjestetään edelleen ainakin Oulussa, Turussa, Tampereella ja Helsingissä. Oulussa olisi kivataas naistenkymppi juosta ja verestellä samalla muistoja vanhassa kotikaupungissa. Täytyy seurata, josko joku ilmoitus tapahtumasta sattuisi silmään keväällä.
Mutta nyt karvainen kaverini odottaa pissireissulle lähtöä, joten heippa!
-Enna-
keskiviikko 29. elokuuta 2012
sunnuntai 26. elokuuta 2012
Hui kamala!
Eilen kävin juoksemassa tavallisen peruslenkkini, reilun viiden kilometrin kuntopolkureitin. Sen, jolla normaalisti saa hölkötellä ihan omassa rauhassaan. Yleensä vastaan tulee muutama muu juoksija ja pari koiran ulkoiluttajaa.
Eilen näiden lisäksi minua tuli vastaan kaksi miestä. Ensimmäisellä oli päällään musta nahkatakki, farkut ja crocsit, kädessään muovikassi, joka oli pullollaan jotain. Noin kymmenen metriä tämän miehen jäljessä tuli toinen mies; päällään farkut ja likainen tuulipuvun takki. Ja kädessään linkkuveitsi, jonka kymmensenttinen terä oli auki!!!
Kohta, jossa miehet kohtasin, oli sellainen, jossa olin juuri lasketellut pitkän alamäen ja edessä oli tiukka, pitkä nousu... mielessä kävi kiivas taistelu; käännynkö äkkiä takaisin vai lähdenkö rohkeasti nousemaan edessä olevaa tiukkaa nousua? Molemmissa suunnissa nousu edessä... ei hittolainen, rohkeasti ohi vaan, kuulokkeet pois korvilta, jotta kuulen, mitä tapahtuu (ainakin askeleet takanani!) ja menoksi! Enpä ole painellut tuota ylämäkeä koskaan niin reipasta vauhtia ja mäen päällä oli kyllä kaikki voiman rippeetkin käytetty. Mutta sinne jäivät miehetkin jatkamaan matkaansa.
Tilanteessa tuli mieleen heti Varkauden keväinen puukotusepisodi ja täytyy kyllä myöntää, että hetken oli kylmäävä tunne rintakehällä.... ja kun oli onnellisesti päässyt tilanteesta pois, jouduin tosissani miettimään, soitanko poliiseille näistä herroista. En soittanut. Ehkä olisi pitänyt. Mutta jos he vain olivat sienessä hieman omituiset kamppeet päällään?
Mutta tämän jälkeen käyn aivan varmasti ostamassa itselleni Biltemasta sen hälyttimen, millä saa ainakin hirveän metelin aikaiseksi vastaavissa tilanteissa. Oli siitä sitten apua tai ei...
Tänään olisi jälleen tiedossa opiskelujuttujen vääntämistä ja sen jälkeen juoksulenkki, ehkä eri reitillä kuitenkin kuin eilen ;).
Kahden viikon kuluttua opiskelut ovat tältä erää osaltani ohitse ja sen jälkeen saan keskittyä omiin juttuihini ihan täysillä. Ei ainakaan tarvitse potea jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, että pitäisi olla opiskelemassa, eikä esim neulomassa tai liikkumassa. En malta odottaa tuota aikaa!
-Enna-
Eilen näiden lisäksi minua tuli vastaan kaksi miestä. Ensimmäisellä oli päällään musta nahkatakki, farkut ja crocsit, kädessään muovikassi, joka oli pullollaan jotain. Noin kymmenen metriä tämän miehen jäljessä tuli toinen mies; päällään farkut ja likainen tuulipuvun takki. Ja kädessään linkkuveitsi, jonka kymmensenttinen terä oli auki!!!
Kohta, jossa miehet kohtasin, oli sellainen, jossa olin juuri lasketellut pitkän alamäen ja edessä oli tiukka, pitkä nousu... mielessä kävi kiivas taistelu; käännynkö äkkiä takaisin vai lähdenkö rohkeasti nousemaan edessä olevaa tiukkaa nousua? Molemmissa suunnissa nousu edessä... ei hittolainen, rohkeasti ohi vaan, kuulokkeet pois korvilta, jotta kuulen, mitä tapahtuu (ainakin askeleet takanani!) ja menoksi! Enpä ole painellut tuota ylämäkeä koskaan niin reipasta vauhtia ja mäen päällä oli kyllä kaikki voiman rippeetkin käytetty. Mutta sinne jäivät miehetkin jatkamaan matkaansa.
Tilanteessa tuli mieleen heti Varkauden keväinen puukotusepisodi ja täytyy kyllä myöntää, että hetken oli kylmäävä tunne rintakehällä.... ja kun oli onnellisesti päässyt tilanteesta pois, jouduin tosissani miettimään, soitanko poliiseille näistä herroista. En soittanut. Ehkä olisi pitänyt. Mutta jos he vain olivat sienessä hieman omituiset kamppeet päällään?
Mutta tämän jälkeen käyn aivan varmasti ostamassa itselleni Biltemasta sen hälyttimen, millä saa ainakin hirveän metelin aikaiseksi vastaavissa tilanteissa. Oli siitä sitten apua tai ei...
Tänään olisi jälleen tiedossa opiskelujuttujen vääntämistä ja sen jälkeen juoksulenkki, ehkä eri reitillä kuitenkin kuin eilen ;).
Kahden viikon kuluttua opiskelut ovat tältä erää osaltani ohitse ja sen jälkeen saan keskittyä omiin juttuihini ihan täysillä. Ei ainakaan tarvitse potea jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, että pitäisi olla opiskelemassa, eikä esim neulomassa tai liikkumassa. En malta odottaa tuota aikaa!
-Enna-
lauantai 25. elokuuta 2012
Lihavuuden mitta?
Nyt, kun painoa on pudonnut 11.5kg, rupeaa se jo tuntumaan :). Olenkin viime päivinä miettinyt, että missä omalla kohdallani menee se raja, että tunnen itseni lihavaksi. Nyt on sellainen tunne, että jo helpottaa, kohti normaalipainoa ollaan hyvää vauhtia menossa. Eikä matka enää ole toivoton, vain 15kg. Se on jo ihan eri luku kuin 25kg!
Nyt jo olen saanut huomata seuraavat ihanaiset muutokset itsessäni:
-voin nakata kierrätykseen parit farkut, ne suurimmat
-nyt käytössä olevista farkuista lahkeet tuntuu hieman väljiltä; kankaan ja ihon välissä mahtuu ilma kiertämään, eikä vyötärö purista. Eikä sen vyötärönauhan päälle muodostu kymmensenttistä makkaraa
-rintsikoita joutuu päivän mittaan hieman oikomaan, ne kun ovat jo väljät
-T-paidat eivät "nuole muotojani"
-ja mikä parasta: saan nostettua jalan luontevasti toisen jalan päälle istuessani ja se mahtuu siihen ihan hyvin!!!
Hassua, miten pienistä ja omistuisista asioista saan revittyä ilon irti. Palaverissa istuessani tekisi mieli hihkaista riemusta: jee, jalka mahtuu toisen päälle! Kymmenen kiloa sitten kyllä sain jalan toisen päälle, mutta olo oli jokseenkin luonnoton ja hankala. Jalat vain kertakaikkiaan olivat liian paksut siihen asentoon. Arvaakohan ihminen, joka on ollut aina normaalipainoinen, että ko asento on lihavalle hankala, ellei mahdoton? No, se siitä. Vähän omituinen ilon aihe, mutta so what ;)
Kulunut työviikko oli henkisesti äärimmäisen raskas. Työskentelen esimiehenä työryhmässäni ja tämä viikko toi kyllä esimiestyön kaikki kurjimmat puolet esiin. Illat menivät täysin työpäivistä toipuessa, eikä yöunet olleet ollenkaan levolliset. Liikunnassa olenkin sitten pitänyt kolme vapaapäivää, puhti ei kertakaikkiaan ole riittänyt lenkille lähtöön. Vaikka toisaalta tiedän, että henkiseen stressiin auttaa juokseminen kaikkein parhaiten. Mutta tänään ajattelin lähteä juoksentelemaan reilun viiden kilometrin lenkin jo päiväsellä. Illalla minulla onkin pieni työrupeama liittyen vapaaehtoistyöhön, jota aina silloin tällöin työni ohella teen. Ihan mukavaa vaihtelua.
Tänään olisi vielä ohjelmassa pyykkivuoren selvittely, ruokien tehtailu ensi viikoksi mahdollisimman valmiiksi, kylppärin pesu, imurointi... uaah... loputon työlista... noo, asia kerrallaan, kyllä ne siitä yhdessä miehen kanssa hoituu. Alkaakseen jälleen alusta ;). Tätä se elämä vain nyt tällä hetkellä on. Ehkä parin vuoden kuluttua helpotaa, kun ainakin osa pesueesta on maailmalla. Toivottavasti.
Mutta nyt sukellus kotitöiden loppumattomaan kasaan.
-Enna-
Nyt jo olen saanut huomata seuraavat ihanaiset muutokset itsessäni:
-voin nakata kierrätykseen parit farkut, ne suurimmat
-nyt käytössä olevista farkuista lahkeet tuntuu hieman väljiltä; kankaan ja ihon välissä mahtuu ilma kiertämään, eikä vyötärö purista. Eikä sen vyötärönauhan päälle muodostu kymmensenttistä makkaraa
-rintsikoita joutuu päivän mittaan hieman oikomaan, ne kun ovat jo väljät
-T-paidat eivät "nuole muotojani"
-ja mikä parasta: saan nostettua jalan luontevasti toisen jalan päälle istuessani ja se mahtuu siihen ihan hyvin!!!
Hassua, miten pienistä ja omistuisista asioista saan revittyä ilon irti. Palaverissa istuessani tekisi mieli hihkaista riemusta: jee, jalka mahtuu toisen päälle! Kymmenen kiloa sitten kyllä sain jalan toisen päälle, mutta olo oli jokseenkin luonnoton ja hankala. Jalat vain kertakaikkiaan olivat liian paksut siihen asentoon. Arvaakohan ihminen, joka on ollut aina normaalipainoinen, että ko asento on lihavalle hankala, ellei mahdoton? No, se siitä. Vähän omituinen ilon aihe, mutta so what ;)
Kulunut työviikko oli henkisesti äärimmäisen raskas. Työskentelen esimiehenä työryhmässäni ja tämä viikko toi kyllä esimiestyön kaikki kurjimmat puolet esiin. Illat menivät täysin työpäivistä toipuessa, eikä yöunet olleet ollenkaan levolliset. Liikunnassa olenkin sitten pitänyt kolme vapaapäivää, puhti ei kertakaikkiaan ole riittänyt lenkille lähtöön. Vaikka toisaalta tiedän, että henkiseen stressiin auttaa juokseminen kaikkein parhaiten. Mutta tänään ajattelin lähteä juoksentelemaan reilun viiden kilometrin lenkin jo päiväsellä. Illalla minulla onkin pieni työrupeama liittyen vapaaehtoistyöhön, jota aina silloin tällöin työni ohella teen. Ihan mukavaa vaihtelua.
Tänään olisi vielä ohjelmassa pyykkivuoren selvittely, ruokien tehtailu ensi viikoksi mahdollisimman valmiiksi, kylppärin pesu, imurointi... uaah... loputon työlista... noo, asia kerrallaan, kyllä ne siitä yhdessä miehen kanssa hoituu. Alkaakseen jälleen alusta ;). Tätä se elämä vain nyt tällä hetkellä on. Ehkä parin vuoden kuluttua helpotaa, kun ainakin osa pesueesta on maailmalla. Toivottavasti.
Mutta nyt sukellus kotitöiden loppumattomaan kasaan.
-Enna-
torstai 23. elokuuta 2012
Riippuvaisuuksista
Tänään on kulunut tasan kuusi viikkoa siitä, kun aloitin uuden elämän.
Kuusi viikkoa ilman karkkia, pullaa, sipsejä, jäätelöä! Kaksi kertaa olen juhlissa ottanut pienen (hyvin pienen!) palan kakkua. Mutta siinä kaikki. Muita mössöherkkuja en ole suuhuni pistänyt.
Ja mikä ihmeellisintä, minulla ei kertaakaan ole ollut minkäänlaisia mielitekoja esim irtiksia kohtaan! Ja näitä kului sentään lähes joka päivä entisessä elämässäni. Eikä niin pieniä määriä. Aikaisemmin mätin ensin irtikset naamaan, sitten pari suklaapatukkaa päälle ja sitten, kun näistä tuli paha olo, piti syödä jotain suolaista. Tervettä, eikö?
Olen lukenut jostain, että jos pystyy kaksi kuukautta olemaan syömättä karkkia, niin tämän jälkeen mieliteot karkkia kohtaan voivat jopa hävitä. Nyt olenkin miettinyt, että jos jättäisin karkin syömisen kokonaan pois. Siis loppuiäksi. Herkkupäivinä söisin muita herkkuja; jäätelöä, pullaa tms. Tämä sen vuoksi, että tiedän sen tosiasian, että jos syön ensimmäisen karkin, niin se ei jää siihen. En pysty lopettamaan. Syön kerralla karkkia niin paljon, että otsalle kohoaa kylmänhiki ja mahassa pyörii. Ja kun kerran olen aloittanut, syön karkkia joka päivä. Eli olen karkkiholisti. Muiden makeiden herkkujen kanssa minulla ei ole vastaavaa ongelmaa, niitä saatan syödä vain sen kohtuullisen määrän.
Pari vuotta sitten tajusin olevani riippuvainen Cokiksesta. Join sitä 1-1.5 litraa joka ikinen päivä! Jääkaapissa oli aina oltava pullo kylmää, mustaa voimajuomaa. Kun tajusin, että olen siitä riippuvainen, päätin lopettaa sen juomisen kokonaan. Ja kerralla. Kaksi viikkoa lopettamisen jälkeen minulla oli joka päivä pää kipeä ja tosi inha olo muutenkin. Kaupassa, kun kävelin Cokishyllyn ohi, saatoin suorastaan maistaa Cokiksen maun suussani! Silloin päätin, että tästä tavarasta pysyn erossa loppuikäni. Ikinä en enää halua hankkia itselleni näin tyhmää riipuvaisuutta. Ja sen jälkeen en ole uskaltanut edes maistaa Cokista, Pepsiä ym colia. Samantien jäivät muutkin limsat pois, koska niistä en koskaan ole pitänyt. Vain Cokis oli minun juttu...
Kaikki tämä kertoo minusta jotain: sen, minkä teen, teen sitte täysillä. Tämä pätee kaikkeen minun elämässä, niin syömiseen kuin kaikkeen muuhunkin. Mies aina jaksaa ihmetellä minun totaalista antautumista kulloinkin meneillä olevaan asiaan ;)
Jokin aika sitten minun kännykkään oli ilmestynyt uusi merkkiääni viestin tulon merkiksi. Se sanoo:"Do. Or do not. There is no try!". Voiko asiaa sen osuvammin sanoa ja joku (olisko rakas mieheni?) oli oivaltanut, että tässäpä minulle harvinaisen osuva motto.
House näkyy jo alkaneen, joten nyt sukellan jonkin oudon sairauden mysteereihin.
-Enna-
Kuusi viikkoa ilman karkkia, pullaa, sipsejä, jäätelöä! Kaksi kertaa olen juhlissa ottanut pienen (hyvin pienen!) palan kakkua. Mutta siinä kaikki. Muita mössöherkkuja en ole suuhuni pistänyt.
Ja mikä ihmeellisintä, minulla ei kertaakaan ole ollut minkäänlaisia mielitekoja esim irtiksia kohtaan! Ja näitä kului sentään lähes joka päivä entisessä elämässäni. Eikä niin pieniä määriä. Aikaisemmin mätin ensin irtikset naamaan, sitten pari suklaapatukkaa päälle ja sitten, kun näistä tuli paha olo, piti syödä jotain suolaista. Tervettä, eikö?
Olen lukenut jostain, että jos pystyy kaksi kuukautta olemaan syömättä karkkia, niin tämän jälkeen mieliteot karkkia kohtaan voivat jopa hävitä. Nyt olenkin miettinyt, että jos jättäisin karkin syömisen kokonaan pois. Siis loppuiäksi. Herkkupäivinä söisin muita herkkuja; jäätelöä, pullaa tms. Tämä sen vuoksi, että tiedän sen tosiasian, että jos syön ensimmäisen karkin, niin se ei jää siihen. En pysty lopettamaan. Syön kerralla karkkia niin paljon, että otsalle kohoaa kylmänhiki ja mahassa pyörii. Ja kun kerran olen aloittanut, syön karkkia joka päivä. Eli olen karkkiholisti. Muiden makeiden herkkujen kanssa minulla ei ole vastaavaa ongelmaa, niitä saatan syödä vain sen kohtuullisen määrän.
Pari vuotta sitten tajusin olevani riippuvainen Cokiksesta. Join sitä 1-1.5 litraa joka ikinen päivä! Jääkaapissa oli aina oltava pullo kylmää, mustaa voimajuomaa. Kun tajusin, että olen siitä riippuvainen, päätin lopettaa sen juomisen kokonaan. Ja kerralla. Kaksi viikkoa lopettamisen jälkeen minulla oli joka päivä pää kipeä ja tosi inha olo muutenkin. Kaupassa, kun kävelin Cokishyllyn ohi, saatoin suorastaan maistaa Cokiksen maun suussani! Silloin päätin, että tästä tavarasta pysyn erossa loppuikäni. Ikinä en enää halua hankkia itselleni näin tyhmää riipuvaisuutta. Ja sen jälkeen en ole uskaltanut edes maistaa Cokista, Pepsiä ym colia. Samantien jäivät muutkin limsat pois, koska niistä en koskaan ole pitänyt. Vain Cokis oli minun juttu...
Kaikki tämä kertoo minusta jotain: sen, minkä teen, teen sitte täysillä. Tämä pätee kaikkeen minun elämässä, niin syömiseen kuin kaikkeen muuhunkin. Mies aina jaksaa ihmetellä minun totaalista antautumista kulloinkin meneillä olevaan asiaan ;)
Jokin aika sitten minun kännykkään oli ilmestynyt uusi merkkiääni viestin tulon merkiksi. Se sanoo:"Do. Or do not. There is no try!". Voiko asiaa sen osuvammin sanoa ja joku (olisko rakas mieheni?) oli oivaltanut, että tässäpä minulle harvinaisen osuva motto.
House näkyy jo alkaneen, joten nyt sukellan jonkin oudon sairauden mysteereihin.
-Enna-
maanantai 20. elokuuta 2012
Ja taas mennään!
Perjantainen olotila on onneksi hävinnyt :). Silloin tahmasi ja väsytti. Liekö raskas työviikko opiskelustresseineen syynä vetämättömyyteen?
Nyt juoksu taas kulkee. Niin hyvin, kuin se tässä vaiheessa yleensäkään voi kulkea...Liikoja ei pidä itseltään odottaa, kunhan taapertelen eteenpäin. Aina, kun kuvittelen, että nyt vauhtini on edes kohtuullinen, porhaltaa takaa ohi joku laiha pikamenijä, joka vain loikkii kevyennäköisesti eteenpäin ;). Mutta silloin ajattelen, että kyllä noidenkin meno hyytyisi, jos selkään iskettäisiin 20kg:n reppu. Sellaista ylimääräistä massaa minä kuljetan mukanani!
Lauantaina kävin juoksemassa 5.3km ja tänään tismalleen saman reitin, mutta tällä kertaa Niken ohjelma ilmoitti matkaksi 5.7km! Noo, kunhan matka on edes sinnepäin.
Eilen loppui helteet tähän ukkoskuuroon:
Kuva on Joensuusta pesiskentän reunalta. Vietin eilisen päivän aamusta iltaan kentän laidalla seuraten nuorimmaiseni pesisotteluita. Muuten mukavaa, mutta kylmähän tuolla tuli, kun lämpötila laski tunnissa 25:stä asteesta 13 asteeseen. Tänään olikin sitten raikkaan kirpakka ilma, kun aamulla hurautin pyörällä töihin. Olikohan kesä sitten tässä?
Uusin ostokseni urheilukamppeiden saralla on kaikkien ylistämä Spibelt
Nyt juoksu taas kulkee. Niin hyvin, kuin se tässä vaiheessa yleensäkään voi kulkea...Liikoja ei pidä itseltään odottaa, kunhan taapertelen eteenpäin. Aina, kun kuvittelen, että nyt vauhtini on edes kohtuullinen, porhaltaa takaa ohi joku laiha pikamenijä, joka vain loikkii kevyennäköisesti eteenpäin ;). Mutta silloin ajattelen, että kyllä noidenkin meno hyytyisi, jos selkään iskettäisiin 20kg:n reppu. Sellaista ylimääräistä massaa minä kuljetan mukanani!
Lauantaina kävin juoksemassa 5.3km ja tänään tismalleen saman reitin, mutta tällä kertaa Niken ohjelma ilmoitti matkaksi 5.7km! Noo, kunhan matka on edes sinnepäin.
Eilen loppui helteet tähän ukkoskuuroon:
Kuva on Joensuusta pesiskentän reunalta. Vietin eilisen päivän aamusta iltaan kentän laidalla seuraten nuorimmaiseni pesisotteluita. Muuten mukavaa, mutta kylmähän tuolla tuli, kun lämpötila laski tunnissa 25:stä asteesta 13 asteeseen. Tänään olikin sitten raikkaan kirpakka ilma, kun aamulla hurautin pyörällä töihin. Olikohan kesä sitten tässä?
Uusin ostokseni urheilukamppeiden saralla on kaikkien ylistämä Spibelt
Spibelt on kyllä melko uskomaton; sinne mahtuu puhelimet, avaimet ja kaikki muukin pieni sälä, mitä joskus joutuu kuljettamaan lenkillä mukana. Ja mikä parasta, tämä ei heilu ja hölsky! Eikä ne tavarat tuossa taskussakaan liiku ollenkaan. Tosi hyvä ostos!
Kuvassa myös kuulokkeet, jotka nyt vihdoin ja viimein sain hankittua. Eli nyt on musiikkia mukana lenkillä. Yllättävän mukavaa ja puhtia antavaa, kun kuulokkeista kuuluu mieleistä musaa!
Mutta nyt Täydellisten naisten seuraan :)
-Enna-
lauantai 18. elokuuta 2012
Tahmeaa, tahmeaa..
Pidin tällä viikolla kolme lepopäivää, koska kroppani tuntui vaativan lepoa.
Eilen sitten pistin lenkkarit jalkaani ja suuntasin lenkille. Jo heti ekoista askelista tunsin, että tänään ei ole hyvä juoksupäivä. Sinnillä kuitenkin pistelin 4.6km:n lenkin. Hyvälle ei tuntunut missään vaiheessa.
Muistelin siinä raahustaessani,että silloin edellisellä kerralla (ainakin 7-8 vuotta sitten) aloittaessani juoksuharrastusta, oli myös välillä aikoja, ettei kertakaikkiaan tuntunut siltä, että jaksaisi juosta. Mutta se meni ohi. Toivottavasti tälläkin kertaa menis. Ja nopeasti.
Eilen hölmö lähdin vielä lenkille aikaan, jolloin lenkkipoluilla on paljon muitakin :(
Tässä vaiheessa, kun läskit hyllyy juostessa, jalat painaa tonnin ja hengitys kuulostaa höyryveturilta, ei ole kiva ohittaa kävelijöitä. Ohi kun ei meinaa päästä. Ja kun kuitenkin menet ohi, niin käy mielessä, että tämä minun meno EI VOI näyttää kovinkaan hyvältä! Suoraan sanottuna hävettää, että olen itse hankkinut itselleni tälläisen kunnon. Mutta sitten ajattelin (ja melkein sanoin ääneenkin;) ), että olisittepa nähneet menoni reilu kuukausi ja kymmenen kiloa sitten! Se se vasta oli kamalaa...
Tänään pitää vielä vääntää pari tuntia koulutehtäviä ja sitten kyllä laitan kaiken uhallakin lenkkarit jalkaan ja lähden taapertamaan hikistä viiden kilometrin lenkkiäni. Periksi en anna.
Mutta on tässä viikossa ollut jotain perin mahtavaakin; sain täyteen kymmenen kilon pudotuksen! YES!!
Edessä ei sitten olekaan enää kuin 15kg. Se kuulostaa jo aivan muulta kuin 25kg. Eikö vaan?
Mutta nyt taas toimintasuunnitelman arvioinnin pariin. Heippa!
-Enna-
Eilen sitten pistin lenkkarit jalkaani ja suuntasin lenkille. Jo heti ekoista askelista tunsin, että tänään ei ole hyvä juoksupäivä. Sinnillä kuitenkin pistelin 4.6km:n lenkin. Hyvälle ei tuntunut missään vaiheessa.
Muistelin siinä raahustaessani,että silloin edellisellä kerralla (ainakin 7-8 vuotta sitten) aloittaessani juoksuharrastusta, oli myös välillä aikoja, ettei kertakaikkiaan tuntunut siltä, että jaksaisi juosta. Mutta se meni ohi. Toivottavasti tälläkin kertaa menis. Ja nopeasti.
Eilen hölmö lähdin vielä lenkille aikaan, jolloin lenkkipoluilla on paljon muitakin :(
Tässä vaiheessa, kun läskit hyllyy juostessa, jalat painaa tonnin ja hengitys kuulostaa höyryveturilta, ei ole kiva ohittaa kävelijöitä. Ohi kun ei meinaa päästä. Ja kun kuitenkin menet ohi, niin käy mielessä, että tämä minun meno EI VOI näyttää kovinkaan hyvältä! Suoraan sanottuna hävettää, että olen itse hankkinut itselleni tälläisen kunnon. Mutta sitten ajattelin (ja melkein sanoin ääneenkin;) ), että olisittepa nähneet menoni reilu kuukausi ja kymmenen kiloa sitten! Se se vasta oli kamalaa...
Tänään pitää vielä vääntää pari tuntia koulutehtäviä ja sitten kyllä laitan kaiken uhallakin lenkkarit jalkaan ja lähden taapertamaan hikistä viiden kilometrin lenkkiäni. Periksi en anna.
Mutta on tässä viikossa ollut jotain perin mahtavaakin; sain täyteen kymmenen kilon pudotuksen! YES!!
Edessä ei sitten olekaan enää kuin 15kg. Se kuulostaa jo aivan muulta kuin 25kg. Eikö vaan?
Mutta nyt taas toimintasuunnitelman arvioinnin pariin. Heippa!
-Enna-
keskiviikko 15. elokuuta 2012
Lenkkarikaupassa
Nuorimmainen tarvitsi lenkkarit. Eli suunnaksi Intersport lähikaupungissa. Kaupassa monta myyjää ja melkein saman verran asiakkaita. Luulisi jonkun tulevan kysymään avuntarvetta. Mutta ei... ihan itse saatiin lenkkarit etsiä ja laatikkopinoista hakea oikeaa kokoa. Siinä tytön sovitellessa kenkiä kysäisin ihan mielenkiinnosta ohi kulkevalta myyjältä Asicsin Nimbus-mallista, ne kun ovat minulla haaveissa ostaa, kun vanhoista lenkkareistani aika jättää. Myyjä näytti pikaisesti seinältä kahdet eri Nimbusit ja jatkoi matkaa asiaan sen kummemmin paneutumatta. Oli pakko seurata myyjää, että mihin sillä niin kiire oli. No, ei sillä sen kauemmas kiire ollut kuin lähimmän kenkälaatikkopinon luokse nojailemaan. Tyttö sovitteli kengät jalkaansa ja kävelimme kassan kautta ulos.
Jäin miettimään, että aiheuttiko 20 liikakiloani myyjälle näin nyreän asenteen vai mikä ihme saa osittain provikkapalkalla olevan myyjän käyttäytymään näin? Eikö myyjä ymmärtänyt, että myös lihava ihminen voi juosta ja olla liikunnasta innostuessaan hyväkin tulevaisuuden asiakas?
Mieheni aina naureskelee minun tarpeelle hankkia kaikkeen urheiluun välineet viimeisen päälle (olen siis mm.juossut puolimaratoneja aikaisemmassa elämässäni). Lenkkareita on oltava rivissä muutamat, juoksuvaatteita moneen mielialaan, salivarusteissa on oltava vaihtelunvaraa jne. Eli olen, perhana vieköön, melko hyvä asiakas urheiluliikkeille! Nyt olen hillinnyt ostovimmaa sillä, että kun (kun!) olen laihtunut, ei nyt ostettuja vaatteita enää voi pitää. Olen antanut itselleni luvan ostaa jokin urheiluvaate jokaisesta viiden kilon laihduttamisesta. Mutta varmasti tarvitsen / haluan monenlaista tuotetta urheiluun, jahka annan itselleni luvan hankkia sen, mitä haluan. Mutta en tässä samassa Intersportissa.
Toistaiseksi mennään näillä, näillä pääsee vielä muutaman sata kilometriä eteenpäin :)
Tänään ei juosta, vaan levätään edelleen. Mieli tekisi juoksemaan, stressi painaa päälle. Yritän hillitä juoksuhimoja perjantaille saakka. Ja pärjätä stressin kanssa. Nähtäväksi jää, pärjäänkö, vai onko pakko vetää lenkkarit jalkaan!
-Enna-
Jäin miettimään, että aiheuttiko 20 liikakiloani myyjälle näin nyreän asenteen vai mikä ihme saa osittain provikkapalkalla olevan myyjän käyttäytymään näin? Eikö myyjä ymmärtänyt, että myös lihava ihminen voi juosta ja olla liikunnasta innostuessaan hyväkin tulevaisuuden asiakas?
Mieheni aina naureskelee minun tarpeelle hankkia kaikkeen urheiluun välineet viimeisen päälle (olen siis mm.juossut puolimaratoneja aikaisemmassa elämässäni). Lenkkareita on oltava rivissä muutamat, juoksuvaatteita moneen mielialaan, salivarusteissa on oltava vaihtelunvaraa jne. Eli olen, perhana vieköön, melko hyvä asiakas urheiluliikkeille! Nyt olen hillinnyt ostovimmaa sillä, että kun (kun!) olen laihtunut, ei nyt ostettuja vaatteita enää voi pitää. Olen antanut itselleni luvan ostaa jokin urheiluvaate jokaisesta viiden kilon laihduttamisesta. Mutta varmasti tarvitsen / haluan monenlaista tuotetta urheiluun, jahka annan itselleni luvan hankkia sen, mitä haluan. Mutta en tässä samassa Intersportissa.
Toistaiseksi mennään näillä, näillä pääsee vielä muutaman sata kilometriä eteenpäin :)
Tänään ei juosta, vaan levätään edelleen. Mieli tekisi juoksemaan, stressi painaa päälle. Yritän hillitä juoksuhimoja perjantaille saakka. Ja pärjätä stressin kanssa. Nähtäväksi jää, pärjäänkö, vai onko pakko vetää lenkkarit jalkaan!
-Enna-
tiistai 14. elokuuta 2012
Pakkolepoa
Eilen lähdin kaiken uhallakin lenkille. Työpäivä päättyi pienimuotoiseen katastrofiin ja paras paikka stressin ja pahan mielen purkuun on lenkkipolku.
Tarkoitus oli kyllä pitää toinen lepopäivä, keho kun tuntui vaativan lepoa. Mutta läksinpä kuitenkin.
Minun lenkkimaastot ovat todella mäkiset, tasaista taivalta täältä on ihan turha etsiä. Huonokuntoiselle laahustajalle tämä on huonona päivänä todella myrkkyä. Ihan niin kuin eilen. Koko lenkin ajan tuntui vain pahalle, jalat tuntuivat spagetille ja mahassa möyri... Mutta päänuppi kuitenkin tuulettui ja ikävät asiat painuivat ajatuksissa taka-alalle. Eli lenkki teki tehtävänsä!
Paras lenkkikaveri on karvainen ystäväni. Tämä kaveri osaa olla hiljaa, eikö vaadi minulta minkäänlaisia sosiaalisia panostuksia. Työmaa vie minusta monesti mehut niin totaalisesti, etten kertakaikkiaan jaksa keskustella hetkeen kenenkään kanssa! Koiran kanssa vaan hiljaa lönkötellään eteenpäin :). Mikä voisi olla sen ihanampaa, kun mieli kaipaa lepoa?
Tänään päätin, että nyt pidän kolmen päivän levon ja keskityn tiiviisti opiskelujen loppurutistukseen. Viikon verran kun jaksaisi vääntää kirjallista materiaalia, niin sitten olisi opiskelut taas tältä erää ohi ja saisin taas keskittyä olennaiseen; juoksemiseen, salilla käymiseen, käsitöihin, lukemiseen... Ei jaksaisi odottaa, huoh...
-Enna-
Tarkoitus oli kyllä pitää toinen lepopäivä, keho kun tuntui vaativan lepoa. Mutta läksinpä kuitenkin.
Minun lenkkimaastot ovat todella mäkiset, tasaista taivalta täältä on ihan turha etsiä. Huonokuntoiselle laahustajalle tämä on huonona päivänä todella myrkkyä. Ihan niin kuin eilen. Koko lenkin ajan tuntui vain pahalle, jalat tuntuivat spagetille ja mahassa möyri... Mutta päänuppi kuitenkin tuulettui ja ikävät asiat painuivat ajatuksissa taka-alalle. Eli lenkki teki tehtävänsä!
Paras lenkkikaveri on karvainen ystäväni. Tämä kaveri osaa olla hiljaa, eikö vaadi minulta minkäänlaisia sosiaalisia panostuksia. Työmaa vie minusta monesti mehut niin totaalisesti, etten kertakaikkiaan jaksa keskustella hetkeen kenenkään kanssa! Koiran kanssa vaan hiljaa lönkötellään eteenpäin :). Mikä voisi olla sen ihanampaa, kun mieli kaipaa lepoa?
Tänään päätin, että nyt pidän kolmen päivän levon ja keskityn tiiviisti opiskelujen loppurutistukseen. Viikon verran kun jaksaisi vääntää kirjallista materiaalia, niin sitten olisi opiskelut taas tältä erää ohi ja saisin taas keskittyä olennaiseen; juoksemiseen, salilla käymiseen, käsitöihin, lukemiseen... Ei jaksaisi odottaa, huoh...
-Enna-
sunnuntai 12. elokuuta 2012
Kuka Enna?
Olen Enna, 43-vuotias 3 lapsen äiti, vaimo ja sairaanhoitaja.
Reilu kuukausi sitten kyllästyin itseeni. Olen kerännyt itselleni 30 kiloa ylimäräistä läskiä, korkean verenpaineen, selkävaivoja, sydänongelmia... ja tämän kaiken olen hankkinut syömällä ja löhöämällä.
Jotenkin päässäni vain napsahti: onko tämä sitä, mitä elämältä haluan? Röhnöttää läskinä sohvan nurkassa? Mättää karkkia kaksin käsin suuhuni? Voida huonosti? Olla väsynyt koko ajan? Pelätä sitä, mitä muut ajattelevat minusta? Mitä itse ajattelen itsestäni?!?
Sillä hetkellä tajusin, että minulle on kaikki mahdollista. Kaikki on kiinni vain ja ainoastaan minusta. Kukaan tai mikään ei estä minua parantamasta omaa elämääni. Näin yksinkertaista se on.
Kaksi viikkoa ennen kesäloman loppua aloitin uuden elämän; liikkeelle ja ruokavalio kuntoon! Nyt olen pudottanut painoa reilu kahdeksan kiloa, juoksen viiden kilometrin lenkkejä, käyn salilla 2 kertaa viikossa ja syön HYVIN. Elämä on jo tässä ajassa muuttunut aivan huimasti; verenpainelääkitys on jo puolitettu ja jaksan tehdä jotain vielä työpäivän jälkeenkin. Muutos on niin huima, ettei elämäntapamuutoksissa ole ollut minkäänlaisia hankaluuksia. Minulla ei ole nälkä, karkkia ei tee mieli ja kunto nousee huimaa vauhtia. En yhtään epäile, kyllä ne vaikeat ajat vielä tulevat. Varmasti joku päivä tekee niin kamalasti mieli karkkia, jäätelöä tai ihan mitä vain herkkua. Mutta se on sitten sen ajan ongelma ;)
Tänään on lepopäivä. vaikka mieli tekisi juoksemaan...Minulla tahtoo aina unohtua kohtuus. Joka asiassa. Se, mitä teen, teen aina täysillä. Nyt on pakko muistaa välillä leävätäkin, etten heti kättelyssä rasita itseäni ja kroppaani liikaa. Pakkolepo olisi nyt melko karmea juttu!
Jospa nyt lähtisin käyttämään karvaisen kaverini kevyellä kävelylenkillä, koska tuossa vieressä napittaa anova silmäpari.
-Enna-
Reilu kuukausi sitten kyllästyin itseeni. Olen kerännyt itselleni 30 kiloa ylimäräistä läskiä, korkean verenpaineen, selkävaivoja, sydänongelmia... ja tämän kaiken olen hankkinut syömällä ja löhöämällä.
Jotenkin päässäni vain napsahti: onko tämä sitä, mitä elämältä haluan? Röhnöttää läskinä sohvan nurkassa? Mättää karkkia kaksin käsin suuhuni? Voida huonosti? Olla väsynyt koko ajan? Pelätä sitä, mitä muut ajattelevat minusta? Mitä itse ajattelen itsestäni?!?
Sillä hetkellä tajusin, että minulle on kaikki mahdollista. Kaikki on kiinni vain ja ainoastaan minusta. Kukaan tai mikään ei estä minua parantamasta omaa elämääni. Näin yksinkertaista se on.
Kaksi viikkoa ennen kesäloman loppua aloitin uuden elämän; liikkeelle ja ruokavalio kuntoon! Nyt olen pudottanut painoa reilu kahdeksan kiloa, juoksen viiden kilometrin lenkkejä, käyn salilla 2 kertaa viikossa ja syön HYVIN. Elämä on jo tässä ajassa muuttunut aivan huimasti; verenpainelääkitys on jo puolitettu ja jaksan tehdä jotain vielä työpäivän jälkeenkin. Muutos on niin huima, ettei elämäntapamuutoksissa ole ollut minkäänlaisia hankaluuksia. Minulla ei ole nälkä, karkkia ei tee mieli ja kunto nousee huimaa vauhtia. En yhtään epäile, kyllä ne vaikeat ajat vielä tulevat. Varmasti joku päivä tekee niin kamalasti mieli karkkia, jäätelöä tai ihan mitä vain herkkua. Mutta se on sitten sen ajan ongelma ;)
Tänään on lepopäivä. vaikka mieli tekisi juoksemaan...Minulla tahtoo aina unohtua kohtuus. Joka asiassa. Se, mitä teen, teen aina täysillä. Nyt on pakko muistaa välillä leävätäkin, etten heti kättelyssä rasita itseäni ja kroppaani liikaa. Pakkolepo olisi nyt melko karmea juttu!
Jospa nyt lähtisin käyttämään karvaisen kaverini kevyellä kävelylenkillä, koska tuossa vieressä napittaa anova silmäpari.
-Enna-
Tilaa:
Kommentit (Atom)