Pakkolepoa

Eilen lähdin kaiken uhallakin lenkille. Työpäivä päättyi pienimuotoiseen katastrofiin ja paras paikka stressin ja pahan mielen purkuun on lenkkipolku.

Tarkoitus oli kyllä pitää toinen lepopäivä, keho kun tuntui vaativan lepoa. Mutta läksinpä kuitenkin.
Minun lenkkimaastot ovat todella mäkiset, tasaista taivalta täältä on ihan turha etsiä. Huonokuntoiselle laahustajalle tämä on huonona päivänä todella myrkkyä. Ihan niin kuin eilen. Koko lenkin ajan tuntui vain pahalle, jalat tuntuivat spagetille ja mahassa möyri... Mutta päänuppi kuitenkin tuulettui ja ikävät asiat painuivat ajatuksissa taka-alalle. Eli lenkki teki tehtävänsä!

Paras lenkkikaveri on karvainen ystäväni. Tämä kaveri osaa olla hiljaa, eikö vaadi minulta minkäänlaisia sosiaalisia panostuksia. Työmaa vie minusta monesti mehut niin totaalisesti, etten kertakaikkiaan jaksa keskustella hetkeen kenenkään kanssa! Koiran kanssa vaan hiljaa lönkötellään eteenpäin :). Mikä voisi olla sen ihanampaa, kun mieli kaipaa lepoa?

Tänään päätin, että nyt pidän kolmen päivän levon ja keskityn tiiviisti opiskelujen loppurutistukseen. Viikon verran kun jaksaisi vääntää kirjallista materiaalia, niin sitten olisi opiskelut taas tältä erää ohi ja saisin taas keskittyä olennaiseen; juoksemiseen, salilla käymiseen, käsitöihin, lukemiseen... Ei jaksaisi odottaa, huoh...

-Enna-